Super Eikkaa tarvitaan

Eikka oli pienenä koulukiusattu.
Oli kuulemma oma vika.
Eikka oli hidas, kömpelö ja pullea. Eikka  oli kirjatoukka ja pullahiiri.
Eikka luki mökillä kaikki vanhat valitutpalat ja söi sokerikorppuja.
Koulussa Eikka ärsytti tyhmempiään olemalla tietoviisas.
Eikan perheessä ei ollut rahoja. Ei ollut muotivaatteita eikä hienoja autoja.
Vuokrakaksio ja viisihenkinen perhe.
Anttilan vaatteet ja Lada.
Onhan semmonen helppo kohde.
Mitäs olit?

Murkkuikäisenä Eikka suivaantui. Lähti karateen ja lenkille.
Eikka vaihtoi koulua.
Yhtäkkiä Eikka olikin hyvä koulussa. Itsetunto kasvoi.
Löytyihän siitäkin koulusta kiusaajia.
Eikka oli jo kovettanut nahkansa. Antoi takaisin.
Haki kaverit muualta.

Lukiossa ei enää kiusattu.
Eikä yliopistossa.
Erityispetakokiikan laitoksella ei senkää vertaa.

Eikka oli omiensa joukossa.

Töisä Eikka näkee ja kokee joka päivä kiusaamista.
Joku töösi yrittää kiusata Eikkaa, koulun oppilaita ja henkilökuntaa.
Sillä on paha olla. Ja se kiusaa.
Se ei saa apua. Ja se kiusaa.

Kun se on Eikan kainalossa, se ei kiusaa.
Se rauhoittuu ja rentoutuu. Kuuntelee Eikan kanssa pinkiponkirentousääniä. Juttelee mukavia.

Eikan pitäs olla SuperEikka, joka heilahtaa paikalle aina kun joku kiusaa.
Ottaa töösi kainaloon ja rauhottaa.
Eikalla on yheksän muutakin töösiä. Koko koulussa varmana sata.
Ja kaikki pitäs ottaa kainaloon.

Tarvitaan 24/7 ja 365 SuperEikkaa. Joka kouluun ja luokkaan.
Koko Suomen maassa.

Eikka huokaa.

Inkluusion ihme

Markka Eikkaa hatuttaa, lujasti.

Markka Eikka aikanaan luuli ryhtyvänsä kansankynttiläks ja myähemmin erikoispetakookiks.
Eikan mielestä erikoispetakooki ohjaa elämän polulta harhautuneita lapsipoloja takaisin raitille, tukemalla ja auttamalla ja ohjaamalla. Olemalla läsnä.

Juu-u! Eikka o läsnä, koko olemattoman osa-aikaeläkeläisen työviikkonsa ja rapiat päälle.

Eikka ei ehi vessaan, kahveelle saatika tupakille. Onneks Eikka on sen tupakin lopettanu jo aikaa sitte, sitä kun ei muutenkaa voi koulutiloissa harrastaa.

Ennen oli Eikalla erikoispetakookikkokolleekoita, paljon. Eikka oli erityiskoulussa, tuossa viimeisessä sekrekaation linnakkeessa, ja nautti.
Aina oli kolleekan hartia kohalla, heti.
Jos tuli pikahätätilanne tai akressio, nii het oli kolleeka kaverina. Ja saatiin erityinen ihmistaimi asettumaan. Ja toinenki. Ehti henkähtämään ja kahveelle ja kusanderilleki. Joskus.

Ny o Eikka yksinäinen majakka. Oman luokka-asteen ainoa erikoispetakooki.
Kaik huolet kaajetaan Eikan niskoille, ja onkelmaiset oppilaat. Kenkälaatikon kokoses luokas o jo kymmene erikoista ja lisää tulis. Luakanopettajakolleekat o ihan loppu. Ja sitten ku ne on loppu, ni ei oo enää kivaa kellään.

Inkluusio, sanottiin. Nysse tulee. Erikoispetakookin otsalle pukkas hiki. Tieshän sen jo, mitä se toimitti. Erityiskoulut alas ja resurssit ulos. Kaikki tänne meille vaa, kylä lähikoulu hoitaa.

Ny ei Eikka ehi kahveelle eikä vessaan. Saatika tupakille. Jos polttais.
Eikka o polliisi, sykiatri ja vartija. Eikal vois olla liivit päällä ja liikenteenohjausmerkit.
Mene tuonne, väistä, älä koske, jonossa, ei ohitella. Ei töni. Katso, seuraa. Ei kiusata. Ymmärrätkö?

Eikka tulee kotio ja menee sohvalle. Eikka muistelee herra viraston isoherran sanoja.
Juuei oteta resursseja pois, juuei vähennetä avustajien määrää. Juu, pienet ryhmäkoot.
Inkluusion ihme. Ihan itekseen.

Juujuu...onneks Eikka o jo nii vanha ja raihnas ja väsyny, ettei sen enää kauaa tartte touhua kattella.

Ei se jaksa.